#2 Anette Nurmi

GET TO KNOW ANETTE NURMI

Olen Anette Nurmi, 31-vuotias erityisluokanopettaja Helsingistä, kotoisin Keravalta. Perheeseeni kuuluu puoliso sekä kaksi paljon harrastavaa lasta. Menin ensimmäisiin koristreeneihin seitsemänvuotiaana ja pelasin tauotta 18-vuotiaaksi asti. Lopettamispäätöksen jälkeen menin yliopistoon, sain lapsen ja tuli niin paljon muuta, ettei silloin ollut mielenkiintoa koripalloon. Pidin noin kymmenen vuoden tauon koripallosta, kunnes alkoi tuntumaan, että haluan urheilua ja itseni toteuttamista. Menin Keravalla pelailemaan vanhojen joukkuekavereiden kanssa ja se tuntui hyvältä. Palasin pelaamaan ensin kakkosdivariin ja nyt ToPoon. 

18-vuotiaana lopetuspäätökseni pohjautui synnynnäisen lihassairauteni pahenemiseen. Päätös tuli itsellenikin yllätyksenä, en ollut suunnitellut sitä. Yhden pelin jälkeen kaikki purkautui, nyt tämä oli tässä! En pystynyt enää olemaan niin hyvä kuin olisin voinut olla eikä pelaaminen ollut enää kivaa ja hauskaa itselle. Vanhemmalla iällä ja kokemusta saaneena olen hyväksynyt asian. Sairauteni on vain hidaste, ei este. Se on enemmänkin mentaalipuolen asia. Aina ei pysty ja ei tarvitse pystyä.

Paluu ToPoon oli yllättävä, ei yhtään ennustettavissa. Joukkuekaverini Taru laittoi kesäkuussa minulle viestiä, että tulisinko treeneihin. Ajattelin silloin vain, että kiva mennä pelailemaan ja treenailemaan. Päävalmentaja Arttu kysyi minulta puolivälissä kuuta suunnitelmistani ensi kaudelle ja tykkäisinkö käydä heidän treeneissään enemmän. Olen ehkä huono kieltäytymään, mutta treenit olivat sen verran kivoja, että ajattelin: “Miksipä ei?” Ja sille tielle on jääty. 

Alussa mietin, etten mitenkään saa mahdutettua arkeeni huippu-urheilijan elämää. Alkoi kuitenkin tuntumaan, että kyllä tämä tästä menee. Hattua täytyy nostaa puolisolle, hänhän tämän mahdollistaa. Ilman hänen tukeaan en mitenkään pystyisi sitoutumaan. Arki on hyvin hektistä, menen minuuttiaikataululla. Se ei kuitenkaan uuvuta vaan on kivaa ja saan arjesta paljon energiaa. Rentoudun ottamalla ilon irti tärkeistä hetken pysähtymisistä.

Ihailen sitoutumiskykyä ja itsestä kaiken antamista kentällä sekä pelaamisen nauttimisesta pilke silmäkulmassa. Pidän tärkeänä, että on iloa ja nautintoa. En tiedä, onko mitään järkeä tehdä jotain, mikä ei tuota iloa ja mielihyvää vaan sitä tehdään hampaat irvessä pakosta tai halusta suoriutua. Vaikka tämä onkin kilpaurheilua, niin hauskaa pitää olla. 

Vahvuuksiani pelaajana on periksiantamattomuus ja annan itsestäni kaiken kentällä. Olen joukkuepelaaja, pidän joukkueen kasassa, tietynlaista johtajuutta. Pelissä minut sytyttää kova vastus ja tiukat tilanteet.

Nuorille urheilijoille haluan sanoa, että vetäkää täysillä. Antakaa itsestä kaikkenne, mutta pitäkää pilke silmäkulmassa. Pitäkää hauskaa ja nauttikaa. Olen itse pelannut korista pitkälti, koska se on hauskaa. Ja kun se ei enää ollut, lopetin. Se on ollut kaiken lähtökohta. 

Meillä on kuitenkin vain yksi elämä, miksi siitä pitäisi suoriutua. Asioista pitää nauttia ja tehdä elämästä omannäköinen, tehdä itselle mieluisia ja kivoja asioita.
 

Teksti: Reetta Hepo-oja, HEO